🇫🇮

Uusi alku

On mahdotonta sanoa tarkalleen, mistä minun uusi alku todellisuudessa alkoi. Ehkä se ei ollut yksittäinen hetki, vaan koko matka on ollut täynnä pieniä alkuja – käännekohtia, jotka vähitellen johdattivat minut uuteen elämänvaiheeseen ja syvempään kasvuun. 

Ehkä se alkoi siitä, kun saavuin sattumalta ensimmäistä kertaa yhteisön ravintolaan 13. marraskuuta 2016 Kimbeltonissa, Uudessa-Seelannissa. Pysähdyimme syömään ja tapasimme yhteisön jossa minun tärkeimmät ihmissuhteet on tänä päivänä.  Samana yönä kun olimme saapuneet maanjäristys herätti meidät ja sulki kaikki tiet ja esti meitä lähtemästä pois heti ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Oli kuin jokin suurempi käsi olisi pysäyttänyt meidät juuri siihen paikkaan ja juuri näiden ihmisten keskelle. 

Yksi isoista hetkistä oli kun yhteisö lauloi Everything to Me. 

Everything to me! 
He's more than a story
More than words on a page of history.
He's the air that I breathe, 
The water I thirst for,  
And the ground beneath my feet
He's everything, everything to me! 

We're living in uncertain times
And more and more I find that I'm
Aware of just how fragile life can be.
I want to tell the world I found

The love that turned my life around, 

Suomeksi 

Hän on kaikki minulle!
Hän on enemmän kuin tarina,
enemmän kuin sanat historian sivulla.
Hän on ilma, jota hengitän,
vesi, jota janoan,
ja maa jalkojeni alla.
Hän on kaikki, kaikki minulle!

Me elämme epävarmoja aikoja,
ja yhä useammin huomaan,
kuinka hauras elämä voi olla.
Haluan kertoa maailmalle, että löysin

rakkauden, joka muutti elämäni suunnan.

Kuinka tuo laulu sai minut heittäytymään maahan kaikkien nähden ja itkemään. Se mursi jotakin sisälläni – ja samalla avasi silmäni näkemään jotakin uutta ja kaunista.

Toisaalta uusi alku koitti, kun täytin viisikymmentä. Viisikymmentä vuotta. Sitä päivää olin joskus kuvitellut juhlittavan ystävien ja perheen keskellä, naurun ja muistojen säestämänä. Mutta kun se lopulta koitti, seisoin yksin – kaiken menettäneenä.  Lähimmät ihmiset olivat pettäneet minua. Menetin puolisoni ja parhaan ystäväni. Se oli päivä, jolloin viimeisetkin asiat, joista olin pitänyt kiinni, katosivat. Päivä, jolloin kaikki, mihin olin tukeutunut, romahti.

Jäljelle jäi vain suunnaton kipu, viha, katkeruus, itsesääli, epätoivo, – ja ajatus, että en enää jaksaisi. Päivä, jolloin sanoin itselleni:  tämä oli tässä.

Silloin, keskellä synkintä pimeyttä, puhelimeeni kilahti viesti: "Hyvää 50 v syntymäpäivää." Lähettäjä oli Kash, mies Teksasista, jonka tunsin vain vähän. 

Kash viestitti keskellä pimeyttä ja epätoivoa "Tule tänne. Ja minä tulen kanssasi Suomeen, laitetaan asiat kuntoon."

Kashin viesti ei ollut vain lause. Siinä oli toivo sellaisesta veljeydestä, jota minulla ei ollut. .

En vielä tiennyt, että tuosta viestistä alkaisi matka, joka johdattaisi minut pois kuoleman laaksosta.

Mutta tie Teksasiin ei ollut lyhyt tai suora eikä helppo. Koronasulut estivät matkani kahdesti, Karibialla ja Islannista minun nouseminen lentokoneeseen estettiin. 

Lisäksi isäni lähestyvä kuolema pysäytti minut vielä kerran. Palasin kesken ulkomaanmatkan sanomaan hyvästi maalliselle isälleni. 

Lopulta, helmikuun 2. päivänä 2022, astuin Teksasiin. 

Olin rikki – väsynyt, katkera, täynnä pimeyden varjoja. Minulla oli vähän rahaa, mutta käytännössä en omistanut enää mitään.

Ja kuitenkin, juuri siellä minua odotti jotakin, mitä en ollut osannut kuvitella: yhteisö, joka ei kysynyt mitä olin tehnyt väärin, eikä jakanut neuvoja. He kysyivät vain: "Miten voimme auttaa sinua parhaiten?"

He avasivat sydämensä lisäksi myös kotinsa. He antoivat minulle katon pään päälle, vaatteita, ruokaa ja aikaa. He eivät vaatineet vastapalveluksia, mutta antoivat mahdollisuuden olla mukana töissä, jos halusin. Nuo ihmiset eivät yrittäneet korjata minua neuvoilla – he rakastivat minut takaisin elämään käytännön tekojen kautta. Jokainen lämmin ateria, jokainen vaatekappale, jokainen kuunteleva katse, jokainen kunnioittava ele ja tapahtuma, johon minut otettiin mukaan, oli kuin pala rakennusta, joka vähitellen nosti minut takaisin jaloilleni. Niiden kautta opin myös ottamaan vastaan edes pienen välähdyksen Jeesuksen rakkaudesta.

Yhtenä päivänä sanoin ihmisille, joiden kanssa olin tullut tutuksi, että oikeastaan olin tullut jäädäkseni, eikä minulla ollut halua palata takaisin Suomeen. Halusin oppia tuntemaan syvemmin heidän elämäänsä ja uskoaan.

Unohdetun kahvikupin opetus

Asuin Joshin ja Melody Millerin perheessä, heidän kauniilla farmillaan, heidän asunto-autossa.

Eräänä päivänä Josh tuli luokseni ja sanoi:

"Pari päivää sitten otit kahvia ja veit kupin pihalle. Se on vieläkin siellä. Voisitko tuoda sen sisälle?"

Sisälläni kiehui. Vastasin hillitymmin kuin ajattelin:
"Kuule, minulla on isompia ongelmia kuin yksi kahvikuppi pihalla. Yritän selviytyä ja pysyä koossa. Mikä sinussa on vikana, kun olet nähnyt sen jo monta päivää, mutta et itse viitsinyt tuoda sitä sisälle, vaan pyydät minua? Jos minulla on rahaa niin ostan itselleni kahvikupin jonka voin jättää mihin tahansa."

Lähdin pois vihaisena ja täynnä itsesääliä. Tunsin itseni alastomaksi ja köyhäksi. Minulla ei ollut edes omaa kahvikuppia. Olin valmis pakkaamaan vähäiset tavarani ja lähtemään – minne tahansa.

Silloin kuulin sisimmässäni äänen: "Rauhoitu ja istu alas."
Ei ollut helppoa rauhoittua mutta istuin alas, istuin hiljaa. Jonkin ajan kuluttua kuulin: "Voisitko tulla lapsenkaltaiseksi, että voin opettaa sinua?"

Kun pohdin, mitä se merkitsi, kuulin kysymyksen: "Kuinka vaikeaa olisi ollut hakea kuppi ulkoa ja palauttaa se keittiöön?" Vastasin: "Ei kovin vaikeaa."

Sitten ääni jatkoi: "Kun Josh pyytää lapsiaan tekemään jotain, mitä he sanovat?"
Näin mielessäni heidän lapsensa, jotka aina vastasivat: "Yes, sir" – "Kyllä, isä" ja tekivät mitä pyydettiin.

"Voisitko tulla lapsenkaltaiseksi, että voin opettaa sinua?

"Sanoin hiljaa: "Kyllä. Auta minua."

Menin lopulta hakemaan kupin, palasin Joshin luo ja sanoin:
"Yritän pitää parempaa huolta sinun tavaroistasi. Ehkä jonain päivänä minullekin annetaan jotakin omaa, mistä voin pitää huolta." 

Tuo yksinkertainen hetki, yksi kahvikuppi, käänsi suuntaani. 

Se sai minut etsimään lapsenkaltaisuutta ja nöyryyttä, jotka ovat avanneet silmäni omaan toimintaan enemmän kuin mikään muu. Ne ovat opettaneet minua ottamaan vastuun omista teoistani, eivätkä sysäämään syytä toisille tai olosuhteille. 

En enää ole katkera, en enää syytä toisia. Se mitä olin kylvänyt sitä olin niittänyt. Minä olen itse vastuussa elämäni valinnoista. Ei kukaan muu. 

Olen iloinen että olen saanut aloittaa uudestaan. Ja minusta tuntuu että aloitan uudestaan joka ikinen aamu. 

Luuk. 10:21
"Sillä hetkellä hän riemuitsi Pyhässä Hengessä ja sanoi: Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen lapsenmielisille.