VAARAVYÖHYKKEELLÄ
Kuva: Howard Wheeler
Kutsu pysähtymään
En väitä kirjoitustani absoluuttiseksi totuudeksi.
Ehkä tässä on siemen totuutta, josta voimme jatkaa yhdessä.
Kuten aiemmissa kirjoituksissa olen sanonut: en ole ollut mallikristitty, enkä varmasti ole sitä vieläkään. Olen vielä matkalla! Ja kasvamassa. Olin hukassa enkä tiennyt sitä. En kirjoita päteäkseni enkä painaakseni sinua. Päinvastoin.
Sanoma voi tuntua suolaiselta, koska emme ole tottuneet kuulemaan epämiellyttävää, vaikka se sanottaisiin rakkaudella.
Tavaratalokristillisyys
On mahdollista puhua Kristuksesta, olla seurakunnassa mukana — ja elää ilman vakaumusta. Ilman sitoutumista Häneen tai Hänen ruumiiseensa.
Olen kohdannut kristittyjä, jotka eivät usko, että ihminen voi olla vapaa synnin orjuudesta. Niin vapaa kuin Jeesus sanoo. Moni ei halua kuullakaan siitä, koska tietää, ettei ole pystynyt elämään kuin Kristus.
Silti: sinä voit olla vapaa. Se vaatii valmiutta luopua ja seurata.
Rikas mies kysyi: "Opettaja, mitä hyvää minun pitää tekemän, että minä saisin iankaikkisen elämän?" Jeesus vastasi: "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene, myy mitä sinulla on… ja tule ja seuraa minua." Hän meni pois murheellisena. (Matt. 19:16–22)
Hän ei luopunut.
Opetuslapset olivat jo jättäneet kaikkensa ja lähteneet seuraamaan.
Me voimme valita saman. Usko ei ole temppu.
Se on kääntymistä ja ojentautumista. Jumalan valtakunnan etsimistä, kunnes Hän itse ilmestyy.
Pelkään, että olemme tottuneet tavarataloon. Noukitaan se, mikä tuntuu hyvältä, eikä mikään maksa. Monet seurakunnat alkavat muistuttaa sitä: pelastus mahdollisimman vähällä vaivalla.
Liitoton
En ole kuullut liitottomasta kristillisyydestä. Käytännössä sitä on.
Se on kuin kävisi toisen puutarhassa, korjaisi sadon ja lähtisi. Ei vastuuta yhdestäkään kasvista. Hedelmä ilman kylvöä.
Se on kuin haluaisi läheisyyden olematta aviopuoliso.
Raamattu ei kutsu sitä rakkaudeksi. Se kutsuu sitä uskottomuudeksi.
Liitossa
Koko Raamattu on liiton kirja. Vanha liitto. Uusi liitto.
Sama liitto: Aabraham. Israel.
Kristus: "Tämä malja on uusi liitto minun veressäni." (Luuk. 22:20)
Se on suhde. Morsian ja sulhanen. "Minä olen Hänen ja Hän on minun." (Laul. 2:16) Kuningas laittaa häät pojalleen. (Matt. 22:2) Luoja on aviomies. (Jes. 54:5) "Minä kihlaan sinut itselleni iankaikkisesti." (Hoos. 2:19) "Kihlauttanut teidät yhdelle ainoalle miehelle." (2. Kor. 11:2)
Seurakunta ei ole satunnainen joukko. Se on morsian. En kanna yksin. En elä yksin. En usko yksin.
"Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että hän antoi henkensä meidän edestämme; meidänkin tulee antaa henkemme veljien edestä." (1. Joh. 3:16)
Se ei ollut ajatus. Se oli heidän elämänsä. He eivät pitäneet kiinni omastaan. He jakoivat.
"Ja kaikki, jotka uskoivat, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä, ja myivät maansa ja tavaransa ja jakoivat kaikille, sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Ja he olivat joka päivä yksimielisesti koolla… mursivat kodeissa leipää ja nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella… ja Herra lisäsi heidän yhteyteensä joka päivä niitä, jotka saivat pelastuksen." (Apt. 2:44–47)
Tämä syntyy, kun ihmiset kuuluvat Kristukselle ja toisilleen. Ei vain velvollisuus. Vapaaehtoinen valinta. He laskivat kustannukset ja tekivät liiton.
Luottamuksen taistelu, vaaravyöhykkeellä eläminen
Minulle liitto ei kaadu oppiin. Se kaatuu luottamukseen.
Josh pyysi tuomaan ulos jätetyn kahvikupin sisään. Se oli pieni asia. Sisälläni se oli suuri: taas joku määrää, taas joku näkee minut. Tunsin itseni alastomaksi, koska en omistanut mitään.
Olin menettänyt kaiken.
Kash haastoi itsesääliäni ja katkeruuttani. Joka kerta sama sota sisimmässä.
Haluan kuulua. En halua antaa avainta. Pelkään, että avoimuus ja läheisyys ottavat enemmän kuin antavat. Tunnen itseni alastomaksi, vailla keinoa puolustautua.
Siksi liittosuhteet ovat minulle vaikeita. En uskalla luottaa, ettei joku käytä avoimuutta hyväkseen — nujerra minua tai heitä minua pois kuin roskaa, kun en ole heti hyödyksi.
Silti juuri siinä Hän kutsuu: älä jää yksin oman uskosi kanssa. Hae kuppi. Jää pöytään.
Se tarkoittaa, että minun on taisteltava sisälläni. Uskallanko ottaa askeleen ja luottaa?
Luottaa siihen Jumalan ääneen, jonka uskon kuulevani. Luottaa niihin, jotka ovat rakastaneet minut takaisin, vaikka vasta vähän aikaa. Luottaa niihin, joiden luokse Hän on minut johdattanut.
Vai luotanko siihen, mitä päässä ja sydämessä pyörii? Epäluuloihin. Pelkoihin. Tulkintoihin. Selityksiin ihmisistä ja heidän motiiveistaan. Siihen, mikä tuntuu todelta, koska se tapahtuu minussa.
Luotanko Sanaan — vai itseeni ja siihen, mikä päässä liikkuu?
Ehkä juuri siinä on liiton haaste. Uskallanko tulla lähelle. Antaa avaimen. Hakea kupin. Jäädä pöytään.
Ja ehkä huomata, ettei liitto ollutkaan ontto. Vaan se, että saan vihdoin kuulua.
Kuva: Howard Wheeler
Toivo
Olen löytänyt aarteen. Tässä on riemu: koska kuulun, minua kannetaan — ja minä saan kantaa.
Tätä moni ei ole nähnyt. Miten valtakunta etenee, kun Kristus ja ihmiset ovat liitossa. Muutos ei ole yksin ponnistelua. Se on mahdollista yhdessä.
Aabraham lähti tietämättä minne. He tunnustivat olevansa muukalaisia. He odottivat kaupunkia, jonka rakentaja on Jumala. Mooses valitsi kansan kärsimyksen Egyptin aarteiden sijaan. He vaelsivat puutteessa — ja maailma ei ollut heille arvollinen. (Hepr. 11)
Liitossa on vakaumus, jota ei horjuta mikään. Seisomme yhdessä ja rakastamme toisiamme. Kolmisäikeinen lanka ei helposti katkea. (Saarn. 4:12)
Liitoton usko jää ohueksi. Ihminen jää yksin.
Liitossa ei ole enää omaa nimeä eikä omaa elämää. Kristus. Kuuluminen Hänelle. Kuuluminen ruumiiseen, seurakuntaan, joka on todellinen yhteisö, jossa ihmiset uskaltavat uskoa, olla avoimia ja pitää toinen toistaan parempina.
Tuleva ei ole kovempi yksinäisyys. Se on elämä, jossa Jumalan rakkaus sitoo ihmiset yhteen — ja muutos tulee todeksi toisten kanssa.
Tämän blogin nimi tulee liitosta. Jumala "pitää liittonsa ja armonsa tuhanteen polveen niille, jotka häntä rakastavat" (5. Moos. 7:9).
Liitto ei pääty minuun. Lapseni ja tulevat sukupolvet näkevät sen, uskalsinko itse jäädä pöytään.
