Parrasvalot eivät tee ihmisestä merkityksellistä, ne vain paljastavat, kuka istuu hänen elämänsä valtaistuimella.

Kun kirjoitin ensimmäisen blogikirjoituksen "Vanhasta uutta", kerroin olleeni jonkin aikaa pois somesta enkä kaivannut omaa ääntäni takaisin. Tarkoitin sitä.

En oikeastaan kaipaa enää parrasvaloja tai sitä, että joku kuulisi minua, pitäisi minusta tai tykkäisi ja reagoisi siihen, mitä kirjoitan, puhun tai teen. Aina välillä tuo halu olla jotakin muiden silmissä nostaa päätään, mutta en antaudu sille enää.

Olin erotuomarina kolmekymmentä vuotta ja lopetin urani noin seitsemän vuotta sitten. En koskaan ollut erotuomareiden kirkkainta kärkeä, mutta sain silti kokea parrasvaloja sen verran, että tiedän, miltä tuntuu, kun valokeila osuu hetkeksi minuun. Kun teen ratkaisun ja kaikki silmät seuraavat minua.

Samoin puhujana olen kokenut saman ilmiön. Olen seisonut tilanteissa, joissa kymmenet, sadat tai tuhannet ihmiset kuuntelevat. Se tunne ja ilmapiiri kun saa ihmiset nauramaan tai itkemään liikutuksesta. Se tunne voi olla huumaava. Sitä voi etsiä yhä uudelleen. Sitä varten voi myös elää.

Tiedän tämän, koska olen elänyt siellä. Se iso tunne siitä, että haluat olla jotakin muiden silmissä – halu erottua, olla erilainen, olla muita parempi juuri siinä mitä teet. Olla arvostettu.

Ja tämän kaiken voi todellakin verhota "toisten auttamiseksi". Mutta se ei ole sitä.

Kaikki se on katoavan maailman viisautta, hohtoa ja kirkkautta, joka tähdenlennon tavoin katoaa.
Se on tämänajan henki, joka pyrkii koko ajan sanomaan minulle:
minä olen muita tärkeämpi,
minä ansaitsen enemmän,
minä olen parempi,
minun kuuluu näkyä ja kuulua,
koska juuri minä olen erityinen ja minulla on erityinen lahja muille jaettavaksi.

Minun tai sinun ei pidä uskoa tuota valetta, sillä valetta se on.
Se voi tuntua hyvältä, mutta siihen ei pidä tuudittautua.

Minä tai sinä emme ole muita tärkeämpiä.
Meidän persoonamme ei ole erityisempi kuin kenenkään muun.
Me emme ole muita parempia.

Jos minulla on lahja, se ei ole minua varten, vaan muita varten.
Vaikka laulaisin, soittaisin tai puhuisin paremmin ja kauniimmin kuin muut, se ei tee minusta parempaa tai erityistä.

Minua ei tule kumartaa lahjani vuoksi, enkä ole sen takia millään tavalla etuoikeutettu.

Jos ajattelen niin, minun kannattaa pysähtyä – oikeasti pysähtyä.
Sillä jos jatkan sillä tiellä, olen kävelemässä kohti tuhoa.

Minun on pysähdyttävä ja nöyrryttävä.
Laskettava lahjani alas.
Ja oltava ottamatta sitä esille ennen kuin näen oikeasti pidemmälle kuin omaan napaani.

Onko Seurakunnat täynnä itseään?

Olen huomannut, että yhä useampi kristitty – ja kristillinen seurakunta – somessa pyörii itsensä ympärillä. Tarve esiintymiselle on kova. Ylistyslaulut, saarnat ja profetiat keskittyvät ihmisen tarpeisiin, tunteisiin ja kokemuksiin. Kaikki tuntuu pyörivän sen ympärillä, mitä minä saan, koen ja olen. 

Jeesus tuli minua varten.
Enkelit ovat minua varten.
Taivas on minua varten.

Tämä ei ole kristinuskoa.
Tämä on humanismia.
Itsekeskeisyyttä.

Niin kauan kuin ihminen pyörii oman navan ympärillä, hän ei elä kypsää kristillistä elämää. Jos sanon tämän vähän lempeämmin: olemme silloin hengellisiä vauvoja, maidon tarpeessa, emme vielä aikuisia Kristuksessa.

"Hän on kuollut kaikkien edestä, ettei niiden, jotka elävät, enää tulisi elää itselleen…"
(2. Kor. 5:15)

"Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan pitäkää nöyryydessä toista parempana kuin itseänne."
(Fil. 2:3)

"Älköön kukaan ajatelko itsestään enempää kuin sopii ajatella, vaan ajatelkoon kohtuullisesti."
(Room. 12:3)

En usko, että ihmisiä tulisi jatkuvasti kehua, jotta heidän itsetuntonsa pysyisi kasassa tai etteivät he masentuisi.

Ihminen ei kasva kehuista.
Ihminen kasvaa kuulumisesta.

Ihmisen tulisi kasvaa perheessä – hengellisessä tai biologisessa – jossa häntä rakastetaan siksi, että hän kuuluu siihen. Ei siksi, mitä hän saavuttaa, onnistuu tai millaisia lahjoja hänellä on.

Tällaisessa perheessä ihminen oppii elämään rakkauden ilmapiirissä, jossa hänen arvonsa ei ole neuvoteltavissa. Hän tietää paikkansa. Hän tietää, mitä hän on – ja mitä hän ei vielä ole. Hän saa kasvaa ilman tarvetta todistaa itseään ulkopuolisille.

Perheessä jaetaan risuja ja ruusuja.
Totuus ja rakkaus kulkevat yhdessä.
Kasvu tapahtuu ohjauksen, korjauksen ja kärsivällisyyden kautta – ei imartelun.

Siksi perheen ulkopuolisten sanoilla ei tulisi olla ratkaisevaa painoarvoa. Ne eivät tunne ihmistä, eivät kanna vastuuta hänestä eivätkä rakasta häntä. Ihmistä ei silloin voi helposti lahjoa kehuilla eikä murskata solvauksilla, koska hänen luottamuksensa ei lepää vieraiden mielipiteissä, vaan siinä, mitä hän tietää itse ja mitä hänen omansa hänestä tietävät ja sanovat.

Kristinusko ei kutsu meitä näkyviksi, vaan kuolleiksi itsellemme, jotta Kristus saisi tulla näkyväksi.

Olisi jo aika ymmärtää, että kyse ei ole meistä?
Kyse on Hänestä!

Kristuksesta.
Jeesuksesta.
Hänen valtakunnastaan.
Hänen nimensä kirkkaudesta ja kunniasta.

Me kaikki olemme rukoilleet:

"Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi."

Kyse ei ole meistä.

Meidät on pelastettu Hänen nimensä ja kunniansa tähden.

Kun valokeilaa ei ole ollut, olen alkanut huomata, mitä sen tilalle on tullut. 

Kasvu ei ole tapahtunut suurissa päätöksissä tai näkyvissä ratkaisuissa, vaan pienissä askelissa, joita ei juuri kukaan huomaa. 

Hiljaisuudessa muutamat ihmiset ovat tulleet yllättävän läheisiksi.

Olemme tehneet pieniä asioita yhdessä. Jakaneet arkea. Olleet läsnä. Tehneet tavallisia asioita toistemme hyväksi ilman tarvetta näyttää tai todistaa mitään.

Samalla olen kasvanut hiljaisuudessa myös toiseen suuntaan:
oppinut taistelemaan ilman ääntä, pitämään suuni kiinni silloin kun olisi helppo puolustaa itseään, rakastaa niitäkin, jotka ovat rikkoneet minua vastaan.

Kun tehdään yhdessä, opitaan tuntemaan toisemme – ja samalla opitaan jotakin itsestä.
Siinä kasvaa luonne, kärsivällisyys, kuuntelu ja vastuu toisista.

Parrasvalot eivät kasvattaneet minua näin.
Ne toivat itsekkyyden äänen – ja veivät kuulon.
Yhteys syntyy vasta siellä, missä ei ole tarvetta tulla nähdyksi ja missä on valmis asettamaan toiset itsensä edelle.

"Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa." 1. Kor. 8:1 (1933/38):

"Pukekaa yllenne… laupeus, ystävällisyys, nöyryys…mutta kaiken tämän lisäksi pukekaa yllenne rakkaus, joka on täydellisyyden side." Kol. 3:12–14

"Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon… mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi minä mitään." I Kor 13:1

Parrasvalot sammuvat aina aikanaan.
Se, mikä jää, on se, kenelle olen elänyt.
Itselleni – vai Rakkaudelle?